Hurjastelua Yogyakartassa

Ensiksi täytyy kyllä taas pahoitella pitkiä postausvälejä. Ei sitä blogia aloitellessa tajunnutkaan, miten vähän Aikaa täällä reissun päällä sitä oikeasti olisi päivitella tai oikeastaan huvittaisikaan. Vaikka kyllähän aina sitten kun on saanut postauksen valmiiksi tulee tyytyväinen olo. Eiköhän tässä nyt yritetä kuitenkin reissujen loppuun asti saada kuulumiset kirjoiteltua. Jäähän tästä itsellekin mukava matkakertomus muistoksi.

Saavuttiin siis Yogyakartaan keskellä yötä, suunnilleen joskus yhden maissa. Onneksi oltiin juuri ennen junaan lähtöä saatu yöpaikka varattua, muuten olisi siinä pimeällä asemalla tullut melkoisen eksynyt olo. Nappasimme taksin, joka melkein suorinta tietä veikin meidät majapaikkaamme Venezia Gardeniin. Me majoituimme tyttöjen kanssa paikan ainoaan dormiin, johon mahtui kahdeksan henkeä. Me veimnekin siis jo puolet paikoista. Tuohon kellon aikaan painuimme suoraan nukkumaan ja säästimme suunnitelmien hionnan aamuun.

Tällaiset ihanuudet pitivät meille hostellilla seuraa

Hyvä juttu hostellissa oli se, että halpaan hintaan kuului myös aamupala. Aamupala itsessään ei ollut kuitenkaan kovin loistelias. Kuivahkon banaanipannukakun tai paistetun munan leivällä valmistamiseen kului kolmeltakin nuorelta mieheltä lähemmäs 20 minuuttia. Noh ainakin täyttivät vatsaa.

Ensimmäisellä aamupalalla tutustuimme paikassa työskentelevään Jamesiin, jonka oikeaa paikallista nimeä en kyllä edes muista. Jamesin työnkuvaan kuului ilmeisesti ainakin erinäisten retkien järjestäminen, mutta hän oli myös kovin avulias ja ystävällinen. Julian tuntiessa itsensä melkoisen sairaaksi hän lähti mm. viemään ja auttamaan kielen kanssa Juliaa läheiselle klinikalle. Siellä välin me kävimme Viivin ja Anun kanssa tutkimassa hieman lähialueita. Kauheasti muuta emme sinä päivänä tehneetkään paitsi illalla söimme ihastuttavassa kasvisravintola Mijasissa, joka hurmasi meidät kaikki.

Seuraavana aamuna Julia oli entistäkin huonommassa kunnossa ja se sai meidät kaikki melkoisen huolestuneiksi. Hyvä kun hän pystyi sängystä nousemaan. Toivoimme kuitenkin, että klinikalta saadut lääkkeet alkaisivat pian puremaan. Muiden tyttöjen kanssa lähdimme tutkimaan kaupungin nähtävyyksiä: sulttaanin palatsia ja vesilinnaa. Kummassakaan ei oikeastaan ollut paljoakaan kehumista tai nähtävää. Molemmat olivat vieläpä melko ränsistyneessä ja likaisessa kunnossa. Vesilinna, eli vanha sulttaanin kylpylä olisi voinutkin olla ihan hieno, jos se olisi pidetty hieman paremmin kunnossa. Palasimmekin takaisin Venezia Gardeniin siis ehkä hieman pettyneinä. Julian tila ei ollut myöskään parantunut, joten seuraavalle päivälle varasimme retken Borobudur-temppeliin ja koskenlaskuun vain meille kolmelle ja samassa paikassa majailevalle hollantilaiselle pojalle.

Seuraava päivä olikin sitten jännittävin vähään aikaan. Niin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Borobuduriin lähdettiin skoottereilla. Minä Jamesin kyydissä, Anu hollantilaisen ja Viivi pääsi pienessä paniikissa kokeilemaan vasemmanpuoleista liikennettä ihan itse. Aluksi jännitti paikallisen kyydissä, mutta pian aloin jo nauttimaan vauhdin hurmasta ja maisemista.

Borobudurille saavuttuamme päätimme ottaa maksullisen oppaan saadaksemme vierailusta kaiken irti. Opas oli mainio pikkumies, varmaan minuakin päätä lyhyempi, ja myös tiesi luultavasti kaiken mahdollisen tästä maailman suurimmasta buddhalaistemppelistä. Ilman hänen tarinoitaan ei käynti varmaan olisikaan ollut aivan yhtä vaikuttava.

Temppelin jälkeen suuntasimme kohti Jamesin meille järjestämää lounasta hänen ystävänsä pienessä hotellissa keskellä maaseutua. Lounaalla tarjoiltiin, vaikka mitä eri indonesialaisia ruokalajeja ja kaikki oli hirvittävän hyvää. Vielä paremman

paikasta teki se, että siellä oli meitä viihdyttämässä yksi suoloisimmista näkemistäni koiranpennuista.

Hostellin sisäpihaa.

Sitten siirryttiinkin päivän pelottavimpaan osuuteen, koskenlaskuun. Ainoastaan Viivi oli meistä joskus kauan sitten sitä kokeillut ja kaikki olimme ehkä lievässä paniikissa. Ensin saimme ohjeistuksia siitä, miten veneessä tulisi toimia ja miten melaa käytellä. Sitten ajoimme laskun aloituspaikalle ja meille valkeni, ettei mukaamme lähtisi ketään, joka osaisi paria sanaa enempää englantia. Meille iskettiin kypärät päähän ja turvaliivit selkään ja todettiin, että jos tiputte älkää panikoiko. Sitten vain veneeseen ja menoksi. Mukanamme oli kaksi paikallista pojankloppia, jotka hoisivat suurimman osan ohjaamisesta, eli ihan hyvin pärjättiin. Meillä vain tyttöjen kanssa paniikki ja jännitys purkautui hillittömänä nauruna. Koskenlaskua suosittelen kyllä kaikille, se oli hirvittävän hauskaa puuhaa. Jälkeenpäin jouduimme vain paalaamaan kylmissämme läpi sateen takaisin majapaikkaan.

Viimeisen päivän Yogyakartassa käytimme jatko suunnitelmien hiomiseen. Julia hieman paremmassa kunnossa oli jo edellisenä päivänä selvitellyt hieman mahdollisuuksia ja tustunut samassa paikassa yöpyviin saksalaiseen Thomakseen ja italialaiseen Andreaan. Heidän kolmen ja Jamesin puheiden perusteella päätimme suunnata seuraavaksi kohti Karimunjawa-saaria yhdessä Andrean ja Thomaksen kanssa. Kun vielä Jamesin ystävä Lupa, joka myös saapui paikalle, sattui omistamaan sopivan majapaikan Karimunjawalta ja järjestämään kyydin matkatoimistonsa kautta sinne, oli asia helposti hoidettu. Samaisena iltana 11 aikaan lähdimmekin jo kohti Karimunjawan paratiisia.

"You can, you should and if you are brave enough to start, you will"

-Stephen King

- Fanni & Julia

Jälleennäkemisiä Jakartalla

Jälleen kerran vietimme muutaman tunnin Singaporen lentokentällä. Lentokentästä on tullut kyllä jo turhankin tuttu. Onneksi tämä olikin viimeinen kerta kyseisellä kentällä tällä reissulla. Saavuimme Jakartaan illalla. Meidän reissun kaikkien kurjien sattumusten jälkeen ei Jakartan lentokentältäkään pois pääsy sujunut ilman pienoista tihentynyttä sydämen jykytystä. Viisumimaksun (35$) kanssa oli meillä hieman ongelmia. Kummallakaan meistä ei tietenkään ollut minkään näköistä käteistä ja Jakartan lentokentällä (toisin kun Balilla) ei voinut maksaa kortilla. Aluksi ei hätä tämän näköinen. Lähellä oli automaatti ja minulla kaksi (ainakin aiemmin) toimivaa korttia. Fannin korttihan oli aiemmin varastettu. Noh, eiköhän käy niin, että kumpikaan automaateista ei suostu hyväksymään korttejani. Minut joudutaan saattamaan porttien toiselle puolelle, jossa koitan onneani uudestaan. Toinen kortti ei toimi ollenkaan ja toisella sain nostettua vain hieman käteistä. Meidät ohjataan takaisin viisumijonoon ja jännittyneinä odotamme riittävätkö rahat viisumeihin. No onneksi riitti ja jäi vielä sen verran ylikin, että saimme maksettua itsellemme ensin bussin ja sitten taksin hostellille. Eli loppuen lopuksi ei mitään lähellekään vakavaa ollut tapahtunut, mutta täytyy sanoa, että otti kyllä päästä. Ihmetyttää kun mikään helppo pieni asiakaan ei voi kerralla hoitua ilman stressiä vaan aina täytyy olla jonkin näköistä säätöä. Vielä lisäksi lennot jättivät korvat lukkoon ja kipeiksi. Muutenkin alkoi olla taas flunssainen olo. Onhan viime antibiotikuurista ja kunnon sairastelusta jo lähes kaksi viikkoa kulunut. Oikea aikahan siis vähän jo sairastellakin.

Noh, kaiken tämän jälkeen päädyimme siis väsyneinä ja hieman tuohtuneina reilu tunnin bussimatkan ja 10 minuutin taksimatkan jälkeen hostellille. Tässä vaiheessa kyllä kaikki murheet ja väsymykset unohtuivat kun kaksi rakasta ystäväämme meitä oli siellä odottamassa. Viivi ja Anu olivat samaisena päivä Suomesta saapuneet ja tulisivat kaksi viikkoa meidän kanssa reissaamaan. Ilta siinä menikin sitten vain kuulumisia vaihtaessa ja hämmästellessä, että voiko olla totta että kaikki nyt täällä yhdessä olemme. Tytöt toivat mukanansa palan Suomeakin. Nimittäin ihanaa Fazerin suklaata ja salmiakkia. Ai että miten hyvää!

Aamulla lähdimme heti jatkamaan matkaa määränpäänä Yogyakarta. Muutama tunti vierähti juna-asemalla junaa odotellessa. Leppoisasti se siinä kyllä meni korttia pelaten ja jutustellen. Seitsemän tuntia kestävä junamatkakin hoitu helposti nukkuen ja lukien. Perille päästyä oloni oli kyllä jo hyvinkin kipeä ja tunsin jo kuinka angiina se siellä kurkussa jo vaani. Juna oli kyllä oikein hyvä. Paljon oli jalkatilaa ja viltitkin meille tuotiin. Nämä ylellisyydet johtuivat siitä, että meidät oltiin jonkinsortin bisness-luokkaan laitettu lippuja ostaessamme. Ei ihmekään kun lipun hinta hieman kalleudellaan yllätti.

Jakartasta itsestään ei hirveästi ole sanottavaa, kun ei siellä oikeastaan ollenkaan aikaa vietetty. Sen verran kuitenkin voi sanoa, että kaupunki jätti huonon kuvan ja oli mukava päästä pois. Kaupunki oli todella saastunut ja Fannikin (jolla astma) huomasi heti hieman hemgitysvaikeusia. Näkymätkin mitä tuli nähtyä läpi ajaessa olivat todella karuja. Siinä missä näkyi yksi hieno/normaali rakennus, aivan vieressä näkyi melkein silminkantamattomiin slummialuetta. Eli hyvä kuva kaupungista ei todellakaan jäänyt, mutta niin kuin sanottua ei me sitä ehditty juuri ollenkaan nähdä. Enkä ollenkaan sano, etteikö olisi mahdollista löytää kivojakin paikkoja Jakartasta.

"There is nothing better than a friend, unless it is a friend with chocolate."

- Linda Grayson

- Julia & Fanni

Ajan tappamista Kata beachilla

Kahden viikon Soi Dog rupeaman jälkeen meillä oli vielä viisi päivää jäljellä Phuketissa. Bangtaoon emme halunneet enää jäädä, joten aika summamutikassa kivan kuuloisen hostellin löydyttä suuntasimme Kata beachille, josta sinänsä emme tienneet paljoakaan.

Hostellille pääsy tuotti vaikeuksia, sillä ainakaan Phuketissa ja oikeastaan kaikissa maissa, joissa olemme käyneet tällä reissulla taksikuskeilla ei ole hajuakaan oman maansa osotteista. Joten viimeisen työpäivän ja matkojen jälkeen päädyimme vielä n. tunniksi pyörimään päättömästi ympäri Kata beachia. Lopulta kuitenkin useiden kyselyiden ja pysähdysten jälkeen pääsimme perille Fin hostelliin. Rättiväsyneinä painuimme suoraan untenmaille.

Pari päivää vietimme lähinnä vain rannalla makoillen, sillä Kata beachilla ei ollut meillä juurikaan tarjottavaa. Se oli aikamoinen turistirysä ja muutamista ravintoloista löytyi mm.  suomalainen ruokalista. Itse rantakaan ei ollut alkuunkaan kummoinen ja aivan liian tännä porukkaa. Olo oli hieman sellainen, että äkkiä kauas pois täältä. Viisi päivää tuli kuitenkin sinniteltyä.

Löytyi myös tänää...

Kohokohta varmaankin oli päiväreissu Patongille. Jungceylon ostoskeskuksessa kävimme elokuvissa katsomassa Nälkäpelin uuden osan ja saimme napostella kauan kaipaamiamme popcorneja, joita ei ollut tuntunut löytyvän mistään päin Aasiaa. Elokuvien jälkeen otimme vielä hoitopaketin kylpylästä, joka huokui luksusta. Molempien hieronnat olivat yhdet matkan parhaista ja kasvohoidot sai olon tuntumaan niin hyvältä. Toki tuona päivänä budjetti tuli ylitettyä melko reilusti, mutta pieni yllellisyys oli kyllä oikein tervetullutta.

Jungceylonissa nähtiin myös Elvisshow:D

Mitään sen erikoisempia aktiviteetteja emme Kata beachilla keksineetkään. Aika kului lähinnä odotellessa seuraavaan kohteeseen lähtöä ja tulevaa rakkaiden ystävien kohtaamista. Kata beach ei mielestämme ollut oikein sopiva paikka reppureissaajalle. Ja vaikka hostellimme oli oikein viihtyisä, ei siellä yöpyvien ihmisten kanssa saanut oikei kunnollista kontaktia luotua.

Siispä viimein viiden päivän jälkeen suuntasimme oikein tyytyväisinä nokkamme kohti lentokenttää ja uusia koitoksia Jakartassa.

"A traveler enters the world into which he travels, but a tourist brings his own world with him and never sees the one he's in"

- Thomas H. Cook

-Fanni & Julia

Soi Dog Foundation

Jo ennen reissuun lähtemistä tiesimme, että haluamme tehdä vapaaehtoistyötä eläinten parissa. Löysimme hyvän ja luotettavan kuuloisen järjestön, Soi Dogin, Phuketista. Phukettiin meidän ei ollut tarkoitus mennä ensin ollenkaan, mutta tulimme siihen tulokseen, että järjestö kuulosti niin hyvältä, että matka olisi sen arvoinen. Ja sitähän se ehdottomasti oli ja paljon enemmänkin!

Soi Dogiin paikalle saavuttuamme meidät otettiin lämpimästi vastaan. Olo oli heti oikein tervetullut ja kotoinen. Paikalla oli kokopäiväisiä paikallisia sekä ulkomaalaisia työntekijöitä, pitkäaikais (useamman kuukauden jopa vuoden) vapaaehtoisia sekä muutama meidänlainen 2-4 viikon lyhyen ajan vapaaehtoinen. Päivävierailijoitakin kävi useampi päivittäin useista eri maista. Oli hieno huomata, että moni on tietoinen ja huolissaan kulkukoirien ja -kissojen tilanteesta ja miten moni on oikeasti valmis auttamaan.

Ensimmäisenä päivänä meille esiteltiin paikat, kerrottiin tarkemmin Soi Dogin toiminnasta ja mitä saamme ja emme saa tehdä. Pääsimme myös leikkimään pentujen ja kissojen kanssa ja aloittamaan "meidän" koiriin tutustumisen. Meille annettiin oma aitauksemme, jossa oli 20 koiraa. He olivat kahden viikon ajan meidän koiriamme. Tehtävämme oli käyttää jokainen joka päivä lenkillä ja ihan vain leikkiä ja oleskella heidän kanssaan. Kaiken tämän tarkoitus tärkeämmässä kuin lenkkimielessä on saada koirat valmiiksi mahdollista adoptiota varten. Saada heidät luottamaan ihmisiin ja tottumaan kulkemaan narussa, jotta kodin löydettyä kaikki sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Muita tehtäviämme oli täyttää ja tyhjentään lenkkipolun vesikipot ja kakkapussit.

Vapaaehtoistyö oli kyllä yksi parhaista kokemuksista ikinä ja voisin hyvin kuvitella meneväni uudestaan Soi Dogiin. Fanni onkin tammikuussa yhdeksi viikoksi ennen kotiin paluuta sinne menossa ja täytyy sanoa, että kateeksi käy. Olisi ihana päästä näkemään "meidän" koiria. Kahdessa viikossa ehti tutustua hyvin kaikkiin meidän 20 koiraan. Oli ihana huomata miten he alkoivat luottaa meihin ja oppia tuntemaan kaikkien niin kovin erilaiset persoonallisuudet. Leikimmekin Fannin kanssa leikkiä: mitä jos he olisivat ihmisperhe, kuka olisi kuka? Ja kyllä oikein värikkään perheen saimme kehiteltyä aina sydämellisestä kaikkia rakastavasta tädistä humalaiseen posteljooniin. 

Kaksi viikkoa meni todella nopeasti vaikka päivät olivatkin pitkiä (8-18 sisältäen matkat). Tylsää ei tullut ja halu adoptoida itsekin koira kasvoi kyllä pelottavan suureksi. Toivottavasti joku päivä siihen olisi mahdollisuus.

 Soi Dogista löytyy jos minkälaisia koiria. On paljon kolmijalkaisia koiria, joita aluksi väkisin käy sääliksi, iho-ongelmallisia koiria sekä tietysti täysin terveitä koiria. Kaikkia heitä pidetään todella hyvin Soi Dogissa. He saavat aina ruokaa, aitaukset pestään päivittäin ja heidät viikottain. He vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä ja heillä on kaikki tarpeellinen. Lukuunottamatta omaa kotia ja omaa perhettä, ihmistä, joka voisi rakastaa ja antaa huomiota vain yhdelle koiralle, hetkiä jolloin huomiosta ei tarvitsisi kinastella tai saisi omaa rauhaa.

Soi Dogissa paikan päällä kokopäiväisesti on noin 400 koiraa. He ovat koiria, jotka ihmiset ovat heittäneet pihalle ja pahoin haavoittuineina ulkoa löydettyjä kulkukoiria. Soi Dogin tilat ovat nyt jo täynnä, he eivät voi pitää kaikkia koiria. Useat haavoittuneet kulkukoirat, joita heille tuodaan, he lähettävät hoidettuaan kuntoon takaisin kadulle, jossa useat koirat ovatkin täysin onnellisia, siellä koko elämänsä asuneina. Useat koirat tuodaankin Soi Dogiin vain sterilisoitaviksi, jotta kulkukoirien määrä Phuketissa vähenisi.  Soi Dogin ansoista kulkukoirien määrä onkin huomattavassa laskussa.

Nyt jos kiinnostaa lukea paljonkin tarkemmin Soi Dogin toiminnasta ja omista mahdollisuuksista auttaa niin tänne vain. On mahdollista sponsoroida, adoptoida, tehdä vapaaehtoistyötä, vierailla tai olla vaikka lentoapulaisena! 

"Dogs are our link to paradise. They don't know evil or jealousy or discontent. To sit with a dog on a hillside on a glorious afgernoon is to be back in Eden, where doing nothing was not boring--it was peace."

- Milan Kundera

- Julia & Fanni

Normiarkea Bangtaossa

Ihan ensiksi täytyy taas pahoitella pitkää taukoa postauksissa. Viimeiset pari viikkoa on ollut yhtä hulinaa, mutta eiköhän tässä nyt taas päästä vähän tiheämpään päivittelemään.

Balilta lennettiin siis Singaporen kautta Phukettiin, jossa vietettiin yhteensä kaksi ja puoli viikkoa. Phuket ei alunperin kuulunut suunnitelmiimme alkuunkaan, sillä halusimme välttää pahimpia turistirysiä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun päätimme mennä kahdeksi viikoksi vapaaehtoistyöhön Soi Dog foundationille. Soi Dogista oma postauksensa vielä myöhemmin. Tässä vähän juttua meidän kahdesta "arkiviikosta" Bangtaon kylässä.

Soi Dog sijaitsi Phuketin pohjoispuolella kauempana suurista turistialueista. Majoituksen löytäminen sopivalta etäisyydeltä osottautui hieman ongelmalliseksi, varsinkin kun Soi Dogin suosittelema Pensiri house oli täynnä. Airbnbtä surffailen varasimme ensimmäiseksi viikonlopuksi yöt vähän kauempaa ajatuksenamme selvittää viikonlopun aikana etäisyyksiä ja kyytimahdollisuuksia. Päädyimme aikalailla summamutikassa Bangtaoon Baan Leelawadee apartamentsiin.

Thaimaassa Ronald McDonaldkin on kohtelias

Meidän majoittaja Lee olikin sitten ihan oma lukunsa. Sekavuudet hänen kanssaan alkoi heti alkuunsa, kun meille piti olla varattuna kyyti lentokentältä asunnolle. Mitään kyytiä ei kuitenkaan koskaan näkynyt tai kuulunut. Onneksi saimme yhteyden Leehin, joka oli sitten sitä mieltä, ettei ollut mistään kyydin tarpeesta kuullutkaan. No ei muuta kun taksiin ja Lee puhelimella kertomaan osoite kuskille. Päästiinpähän perille, jossa Lee olikin odottamassa ja muistanut myös yhtäkkiä, että olihan siitä kyydistä sittenkin ollut puhetta. Korvaukseksi saimme sviitin samaan hintaan ja Leen kuskaamaan meidät mm. puhelinkauppaan ja hankkimaan vipkortit rantaklubille. Lee myös selvitti meille kyydit Soi Dogiin yhden heidän työntekijänsä kanssa. Eipä siinä siis valittamista ollut, mutta kyllä kaikenlaiset pikkuväärinkäsitykset jatkui koko kahden viikon ajan.

Asunto/hotelli sinänsä oli ihan mukava paikka uima-altaineen, vaikka pikkukeittiö ei toiminut ollenkaan. Myös DVD-laitteen kanssa oli alkuun ongelmia, mutta se onneksi saatiin kuntoon, sillä useimpina iltoina töiden jälkeen emme jaksaneet mitään muuta, kuin lyssähtää sänkyyn katsomaan leffaa.

Pyykkipäivänä piti käyttää mielikuvitusta

Bangtao pelkkänä lomakohteena en kyllä välttämättä suosittelisi kenellekään. Paikka oli melko pieni ja hiljainen ja esimerkiksi ravintoloita ei kovin montaa löytynyt. Tilannetta pahensi tietysti se, että lähes joka päivä meidän aikanamme siellä satoi, joten ajanvietto rannalla oli pois suljettu mahdollisuus. Bliss beachclubin vipkorttien takaamia ilmaisia rantatuolejakin pääsimme käyttämään vain yhtenä päivänä.

Ensimmäisenä viikonloppuna kävimme tekemisen puutteen takia Patongilla, Phuketin yhdellä suurimmista turistialueista. Paikasta toiseen liikkuminenkin oli kuitenkin ainakin meidän budjetilla Phuketissa ongelma, sillä Phuketissa lähes kaikki taksit on mafian halussa ja lähentelee ihan Suomen hintoja. Asiaa pahentaa vielä se, että julkinen liikenne siellä on vielä aivan lapsen kengissä.

Jungceylon shoppingmall Patongilla

Joten kaksi viikkoa vietimme melko yksinkertaisesti töissä, syödessä ja nukkuessa. Tällainen rauhallisempi ja stabiilimpi vaihe reissussamme olikin kyllä ihan tervetullut ja Soi Dogin ansiosta oikeastaan varsin mahtavakin kokemus.

Se täytynee kyllä vielä mainita, että Phuket oli kalliimpi paikka kuin Bali ja siellä meidän päiväkohtainen budjettikin vähän ylittyi. Että reppureissaajille noin muuten vaan en kyllä Phuketia suosittelisi.

" There is nothing more beautiful than living a simple life in this complex universe"

-Mehmet Murat Ildan

-Fanni & Julia

Lisää vastoinkäymisiä Seminyakissa

Gili airilta palasimme takaisi Balille speadboat menopaluu-lipullamme. Paikka veneeseen piti varata suunnilleen vuorokautta aikaisemmin. Vene kyydillä palasimme Padang Paihin, josta lipun hintaan kuului vielä minibussi kyyti valitsemaamme kohteeseen. Päätimme viettää viimeisestä viikostamme Balilla vielä pari päivää vanhassa tutussa Big Pineapplessa, jonne palaaminen olikin kyllä suuri ilo. Siellä sattui olemaan vielä jopa pari aikaisempaakin kaveria.

 Toisena iltana Big Pineapplessa sattui olemaan myös halloween ja lähdimme vähän katsomaan naamiaismenoja Kutalle. Hostellista nappasimme mukaan pari kanadalaistyttöä, joiden kanssa päädyimme viettämään varsin hauskan illan Sky Gardenin halloweenpirskeissä. Halloweenia juhlittiin ainakin Kutalla suht suurin menoin ja useimmat ihmiset olivat kyhänneet jonkinmoisia naamiaisasuja itselleen.

Seuraavan päivän vietimme rannalla kanadalaiskamujemme kanssa ja sitten tulikin aika jo lähteä viimeiseksi neljäksi päiväksi Seminyakiin. Seminyakissa yövyimme M hostel nimisessä paikassa, jossa oli kyllä ainakin paras aamiainen tähän mennessä. Vieläkin kaipaan sitä munakokkelia.

Viimeiset neljä päivää eivät kuitenkaan menneet sitten aivan kuten olimme suunnitelleet. Huono onni näytti kyntensä jälleen. Julia alkoi vuorostaan tulla sairaaksi ja joutui vain lepäilemään huoneessamme. Minä sentään pääsin käymään rannalla ja vähän katselemassa paikkoja, mutta mm. kaavailemamme retken Uluwatuun jouduimme jättämään väliin. Reissun ainoat shoppailut tuli sentään tehtyä, sillä Seminyakista löytyi monia ihania pikkuputiikkeja.

Huonon onnen huippu hetki oli toiseksi viimeisenä iltanamme. Iltaan asti päivä oli oikein mukava. Kävimme nauttimassa auringosta ja drinkeistä upealla Potatohead Beach clubilla ja juliakin tunsi olevansa sen verran hyvässä kunnossa, että lähdimme vielä illaksi viimeistä kertaa Sky Gardeniin. Se oli täysi virhe. Tiistaina paikka oli tosi hiljainen ja parin tunnin istuskelun jälkeen Julialle alkoi tulla tosi huono olo. Lähdimme kävelemään takaisin hostelille ja matkalla minä jouduin ryöstön uhriksi. Pimeältä sivukujalta mies skootterilla leikkasi olkalaukkuni hihnan poikki. Sinne meni puhelin ja pankkikortti. Yö kului pienessä shokissa, mutta onneksi sain iskään yhteyden ja hän liittymän ja pankkikortin suljetuksi.

Potatohead Beachclub

Aamu oli karu. Huomasimme, että Julialle oli selvästi tullut angiina. Onneksi hostellin yläpuolella oli klinikka ja apteekki ja sieltä saatiin Julialle apua ja lääkettä. Sitten piti lähteä vielä poliisiasemalle tekemään raportti. Onneksi shokista selvittyäni tajusin kyseessä olevan vain maallisia menetyksiä ja niistäkin osan vakuutus korvaisi. Loppu päivä kerättiin voimia ja seuraavana päivänä suunnattiin lentokentälle.

Niin se vain on, ettei reissaus aina ole yhtä ruusuilla tanssimista, mutta kyllä se kasvattaa. Kaikkea tätäkin osaa varmasti joskus vielä arvostaa ja jos ei muuta niin ainakin ymmärtää kuinka helppoa Suomessa on. Lannistuneita ei silti todellakaan olla ja pian juttua meidän Phuketin seikkailuista!

"A challenge only becomes an obstacle when you bow to it"

- Ray Davis

- Fanni & Julia

Hiljaiseloa Gili Airilla

Gili Trawanganilta meidän täytyi mennä veneellä Gili Airille. Matka kesti vain n. 15 minuuttia. Ostimme lippumme joka kulmasta löytyvistä pikku ständeistä, joissa myytiin kaikemaailman juttuja snorklausretkistä pyöriin ja monenpäivän kestäviin bileveneristelyihin. Maksoimme yhdestä lipusta 75000 rupiaa eli reilut 5 euroa. Nyt jos blogiimme on eksynyt joku Gileillä käynyt niin voi olla, että tietää, että samoja lippuja olisi saanut menemällä satamaan ja maksamalla 10000 rupiaa eli muutaman kymmenen senttiä. Tämän kuulimme Gili Airilla olevilta muilta reppureissaajilta. Niin sitä matkatessa oppii. Ei onneksi ollut isoista summista kyse, mutta kyllä sitä tulee hieman tyhmä ja huijattu olo kun näin käy. Eli nyt jos joku lukijoista päätyy Gileille niin muistakaa tämä.

Gili Airille saavuttuamme oli selvää, että matkustamme low seasonin aikaan. Saarella ei näkynyt kun ihan muutamia muita reissaajia. Hostellissammekaan ei ollut kuin pari muuta meidän lisäksi, vaikka oli koko saaren ehkä näkyvin (yksi harvoista, johon oli ihan kyltti ohjastuksia) majoittumispaikka.

Hostelli oli oikein mukavalla sijainnilla lähellä rantaa ja siihen kuului aamiainen. Hostellilla oli myös oma tilava sisäpiha, jossa baari ja useampikin tila elokuvien katselulle ja ihan vain olemiselle. Ainoa miinus paikalle on se, että siellä törmäsimme luteisiin. Yhtä huonetoveriamme nämä inhottavat riiviöt söi oikein kunnolla, minä sain muutaamia puremia ja Fanni onneksi säästyi kutinalta. Ikävä olohan siinä tuli ja melkein paikkaa olisi ollut mukava vaihtaa. Onneksi oli niin hiljaista että saimme vaihdettua kokonaan huonetta ja siivottua tavaramme hostellilla, että ei sitten tarvinnut ruveta uutta paikkaa etsimään. Nyt ei siis pelkoa että luteet olisivat meitä seuranneet ja loput kaksi yötä menivätkin mukavasti.

Gili Airillä oli siis todella hiljaista, joka sopi meille oikeastaan loistavasti Gili T:n jälkeen. Ihan rannassa oli paljon ravintoloita, joilla oli sellaisia pikku "majoja" (vaikea selittää, toivottavasti kuvat kertovat paremmin, mitä tarkoitan), joihin pystyi tilaamaan ruoka ja vain makoilemaan samalla ja, vaikka lukemaan kirjaa. Näin leppoisasti vietimmekin sitten muutaman päivän. Onneksi hostellin reppureissajat olivat todella mukavia ja he viettivätkin pari iltaa kanssamme näillä pikku "majoilla" loikoillen ja korttia pelaillen. Mukavaa vaihtelua.

Yhtenä päivänä päädyimme kyllä menemään snorklausrekelle. Retki maksoi vain 7€ ja kesti n. 6 tuntia. Snorklauspaikkoja oli neljä ja jokaisessa paikassa pulikoimme puolisen tuntia. Snorklauspaikat sijaitsivat Gili T:n, Gili Airin ja Gili Menon rannoilla. Paikkoja oli hieman liian monta, sillä kaikki oli aika samanlaisia. Silti oli oikein kiva reissu ja pääsimme näkemään isoja merikilpikonnia, koskemaan mustekalaa ja näkemään värikkäitä pikkukaloja. Erityisesti Fannilla oli kovin jännää, sillä hän ei ollut aiemmin ollut snorklaamassa. Lounastimme Gili Menolla, joten sielläkin pääsimme parisen tuntia aikaa viettämään. Gili Meno vaikutti vielä Gili Airiäkin paljon hiljaisemmalta. Sitä kyllä pidetäänkin honeymoon-saarena, että hiljaisuus sikäli ei tullut yllätyksenä. Oikein kaunis paikka sekin.

Gili Air oli ehdottomasti kiva käydä katsastamassa. Ihana paikka vain rentoutua ja olla tekemättä oikeastaan mitään. Ranta oli kyllä aivan täynnä sukelluskouluja ja siellä oli väkeä nytkin. Osa oikein asui pidemmänkin aikaa ja olivat esim. hankkimassa sukelluslupia eli PADI:a. Sali ja joogapaikkojakin oli eli kyllä lomalle tekemistäkin löytyisi.

Gili Airin jälkeen palasimme takaisin Balille vielä viikoksi. Siitä myöhemmin. Mutta nyt voi sanoa että jos Balille asti tulee niin kannattaa ehdottomasti käydä myös Gileillä!

" The island is ours. Here, in some way, we are young forever"

- E. Lockhart

- Julia & Fanni